No niin. Nyt alkoi vihdoin tapahtua jotain, joka tuntuu ja näkyy jossain. Myimme nimittäin vanhan asuntomme helmikuun alussa ja jo nyt helmi-maaliskuun taitteessa muutimme vuokralle. Kaikki tapahtui siis hyvin nopeasti. Muuttaminen oli ihan kamalaa. Paljon kamalampaa kuin aikaisemmilla kerroilla. Kun nelihenkinen perhe muuttaa pois kolmiosta, tulee nähtävästi muuttofirman kuorma-auto aivan täyteen. Totesinkin miehelleni, että omakotitalosta emme sitten lähde ikinä, sillä se on ilmeisesti mahdotonta. Silloin, kun meillä ei vielä ollut lapsia, ei muuttaminen tuntunut juuri missään. Vuokrasimme pakun ja ajoimme pari reissua asuntojen välillä. Siinä se oli. Nyt vastaava toiminta ei olisi tullut kuuloonkaan. Ehkä himpun verran jo ahdistaakin, että loppuvuodesta muutamme taas. Tosin silloin onneksi omakotitaloon, jota on hartaasti suunniteltu ja kiihkeästi odotettu. Ehkäpä koko muuttaminen meneekin kunnon onnellisuuspöllyssä.
Kolmevuotias esikoisemme on tottunut hienosti uuteen kotiin. Hän on ikionnellinen uudesta huoneestaan, joka on isompi kuin vanhassa kodissa. Hänenkin puheissaan kuitenkin siintää jo muutto omakotitaloon. Tosin hänen mielestään asumme ensin viisi vuotta tässä ja muutamme vasta sitten. Onneksi talomme taitaa kuitenkin valmistua aika paljon nopeammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti